Seikkailu saarella − lasten ja nuorten kesäleiri
Sukeltajaliiton valtakunnallisella lasten ja nuorten kesäleirillä 2024 yövyttiin Päijänteen kansallispuistoon kuuluvassa Kelventeen saaressa, snorklailtiin, laitesukellettiin ja ihmeteltiin vedessä eläviä ötököitä. Leiri tarjosi aitoa vanhan ajan retkitunnelmaa: yövyttiin teltoissa, saunottiin telttasaunassa ja ateriat valmisti kenttäkeittiö. Parasta oli kuitenkin vanhojen ja uusien sukeltajakavereiden tapaaminen.
Viikonlopun mittainen Sukeltajaliiton valtakunnallinen lasten ja nuorten sukellusleiri sijoittui Padasjoelle, Kelventeen saareen ja sen läheisyyteen. Majoitusalue pystytettiin saarella Likolahden leiripaikalle. Kelvenne on osa vuonna 1993 perustettua Päijänteen kansallispuistoaluetta. Alue on lintujen suosima pesimäympäristö, mikä ilmeni leirin aikana muun muassa aktiivisen sinisorsa- ja koskeloperheen kuljeskeluna alueella ihmispaljoudesta huolimatta.
Leirialueelle saavuttiin veneellä, ja kaikki majoittuivat joko yhteisissä puolijoukkueteltoissa tai omissa teltoissa ja riippumatoissa. Ateriat nautittiin ulkona kenttäkeittiön tarjoilemana. Vapaa-ajalla seisomapaikkoja tarjoava telttasauna ja Sup-laudoilla tasapainoilu olivat suosittuja. Henki oli asiallinen ja hyvä, vaikka vettäkin ripsautti välissä.
Leiri toteutettiin usean seuran yhteistyönä Sukeltajaliiton nuorisovaliokunnan kanssa. Porukkaa kokoontui paikalle kaikkiaan kahdeksasta seurasta: Hämeenlinnan Sukeltajat, Tampereen Urheilusukeltajat, Nousu, Tammisaaren Urheilusukeltajat Piraya, Jyväskylän Sukeltajat, Gummiwihta, Riihimäen Urheilusukeltajat sekä Sukellus-Hossa.
Leirillä sukellettiin sekä laitteilla että snorklaten. Sukellukset tapahtuivat saaren rannasta ja veneestä käsin sopivassa paikassa. Mainiemen Saunalahdella leiriläiset pääsivät näkemään hyvin säilyneitä ja kookkaita hylkyjä vain muutaman metrin syvyydessä.
Ötököitä etsimässä
Tänä vuonna leirin teemana olivat vedessä elävät vesiselkärangattomat. Me sukeltajina vierailemme jatkuvasti heidän kotonaan, ja onkin tärkeää tietää, mitä vedessä oikeastaan elää. Sukeltaessa onkin hyvä hidastaa vauhtia ja pysähtyä ihmettelemään myös pienempiä otuksia tuttujen suurempien asukkien, kuten kalojen, ohella.
Leirin aikana tarjottiin tietämystä ja ennen kaikkea heräteltiin kiinnostusta näitä veden asukkeja kohtaan. Jaana Lahdenniemi ja Elisa Lahtinen Jyväskylän Sukeltajista jakoivat ymmärrystä mahtavien vesiöttiäisten tunnuspiirteistä ja rooleista vesistössä sekä opastivat, miten näitä asukkaita on mahdollista kerätä tarkkailtaviksi.
Toimintaa alustettiin esittelemällä yleisimpiä vesien öttiäisiä Jaana Lahdenniemen laatimalla Veden väkeä -oppaalla. Esittelyn jälkeen lajintunnistusta tukevat oppaat olivat vapaasti saatavilla ja luettavissa leirin ajan. Lisäksi saatavilla oli Sukeltajaliiton omia materiaaleja sekä netistä tulostettuja ja laminoituja tunnistuskortteja.
Tee se itse -pyydys
Tarkemmin otuksiin pääsimme tutustumaan keräämällä asukkaista näytteitä kahdella eri metodilla: helposti haavimalla sekä kotitekoisen pyydyksen avulla. Menetelmästä riippumatta näytteenottopaikkana paras on suojaisa lampare tai oja – mitä epämiellyttävämmältä paikka ihmisen silmissä vaikuttaa, sitä enemmän elämää alueelta todennäköisesti löytyy.
Haaviessa kannattaa sopivalla silmäkoolla varustettua haavia pyyhkäistä vasten vesikasvillisuutta, jolloin näytteeksi saattaa jäädä yllättävän paljon kasvustossa piilottelevia otuksia.
Pyydys on helppo valmistaa itse. Isosta limsa- tai vissypullosta leikataan yläosa poikki sopivalta korkeudelta, ja se työnnetään sisäänpäin pullon alaosaan. Osat kiinnitetään toisiinsa klemmareilla, ja pyydys kiinnitetään esimerkiksi kumilenkillä keppiin. Keppi työnnetään tiukasti kiinni pohjaan, jolloin ansa pysyy paikoillaan. Ansa on kuin katiska, jonne otukset uivat sisään, mutta eivät löydä ulos. Ansaan jätetään ilmatasku, jotta myös pinnalla hengittävät otukset pääsevät haukkaamaan happea tarpeen tullen saaliina ollessaan.
Jotta eliöille aiheutuisi mahdollisimman vähän haittaa, tulee ansa tarkistaa jo muutaman tunnin kuluttua. Liian aallokkoinen alue on haastava pyydysten paikallaan pysymisen ja ehjänä säilymisen kannalta.
Monenlaista vipeltäjää
Haavitut ja ansaan jääneet näytteet koottiin omiin pesuvateihinsa. Pesuvateihin lisättiin pohjallinen järvivettä, minkä jälkeen näyte kerättiin ja tuotiin astiaan ihmeteltäväksi. Pyydystettyjä otuksia pyrittiin käsittelemään mahdollisimman arvostavasti lusikoilla, joiden avulla otus on mahdollista siirtää esimerkiksi luuppipurkkiin tai suurennuslasin alle.
Sukeltajien (Dytiscidae) vipinää ja ilmakuplien kuljettamista oli veikeää seurata vadin ääressä. Niiden suurempikokoisen sukulaisen toukka sen sijaan näytti olemuksellaan olevansa varteenotettava peto. Pirteä punainen vesipunkki (Hydrachnidia) kipitti omille teilleen, kun surviaissääsken (Chironomidae) toukka mutkitteli paikalle. Suurimman kalabaliikin herättivät kuitenkin nuijapäät, joiden raajat olivat jo alkaneet kehittymään.
Järvivedestä kerätyissä näytteissä oli huomattavasti vähemmän seurattavaa kuin läheisestä ojasta kerätyissä näytteissä, mutta joukkoon lukeutui esimerkiksi eläinplanktonia, kuten hankajalkaisia (Copepoda) ja vesikirppuja (Cladocera). Ihailun jälkeen otukset toimitettiin mahdollisimman pian taas takaisin koteihinsa.
Artikkeli on julkaistu Sukeltaja-lehdessä 4/2024.
