Sukeltava nainen on edelleen harvinaisuus
Sukeltajaliiton jäsenistöstä vain noin 20 prosenttia on naisia. Näin on ollut jo ainakin parikymmentä vuotta. Prosentit eivät ole juurikaan tuosta muuttuneet, vaikka harrastamisen puitteet ja mahdollisuudet ovat hyvin erilaiset kuin 20−30 vuotta sitten. Mielletäänkö laitesukeltaminen edelleen ekstreme-lajiksi? Onko seuroissa tarjolla naisia kiinnostavaa toimintaa?
Sukelluksen harrastaminen on turvallisempaa kuin koskaan. Laitteet ovat kehittyneet, sukelluskoulutus on laadukasta, turvakäytännöt ovat kattavia ja järjestäytyneessä sukelluksessa niiden noudattamista myös edellytetään. Sukeltajan fysiologiaa tutkitaan.
Eri sukelluslajien sukupuolijakaumaa ei ole kovin tarkkaan kartoitettu, mutta tiedetään, että ainakin vapaasukelluksessa prosentit ovat paljon tasaisempia kuin laitesukelluksessa. Esimerkiksi jokakesäisillä vapaasukellusleireillä on ollut naisia noin puolet osallistujista. Vapaasukelluksessa varusteita on vähän, sukellukset ovat syvyydeltään maltillisia ja yhteisö on varsin pieni mutta tiivis. Vetoavatko nämä asiat laitesukellusta enemmän?
Sukeltajaliiton uusi laji, pyrstösukellus, saattaisi tarjota vaihtoehdon sille, joka ei halua sukeltaa laitteilla. Pyrstösukellukseen kuuluva yhteisöllisyys voisi vedota tyttöihin ja naisiin, ja toivottavasti myös pojat löytävät lajin pariin.
Myös sukelluksen junnutoiminnassa on tyttöjä ja poikia suunnilleen yhtä paljon. Ero sukupuolten välillä venähtää noin 15 ikävuoden paikkeilla. Miksi tytöt jäävät pois? Millä heidät saisi jäämään?
Yksi syy saattaa olla teini-iässä muuttuva keho ja siihen liittyvä epävarmuus. Ei huvita esiintyä uikkareissa eikä peseytyä muiden nähden. Jokainen teinin vanhempi tunnistaa ilmiön, eikä siihen järkipuhe auta. Sukellusretkillä varusteita puetaan ja riisutaan leiriolosuhteissa tai vesillä ahtaassa aluksessa. Onko tarjolla yksityisyyttä sellaiselle, joka ei halua esiintyä eikä nähdä muita vähissä vaatteissa?
Seurassa pitkään toimineet tuntevat toisensa, ja tutulle porukalle on ehkä muodostunut käytäntöjä, jotka uudelle voivat tuntua epämiellyttäviltä, kuten sekasaunat tai varusteiden vaihtaminen ilman näkösuojaa. Seuratoiminnassa ei voi vain ajatella, että uusien pitää sopeutua. Käytäntöjä ja kulttuuria pitää pystyä myös muokkaamaan, jos näyttää siltä, että ne vaikeuttavat mukaan tuloa.
Useammassa seurassa on tapana tehdä tavallisten sukellusretkien lisäksi myös vain naisille tarkoitettuja sukellusreissuja. Ne ovat hyvin suosittuja, ja paikat varataan nopeasti. Tällainen retki voi aloittelijalle olla se tekijä, joka ratkaisee, jääkö hän lajin pariin.
Tarvitsemme naisia kouluttajiksi, valmentajiksi, kippareiksi ja ylipäätään kaikissa seuran tehtävissä. Uusi harrastaja tarvitsee tukea ja mentoreita − ihmisiä, jotka ymmärtävät juuri hänen kokemustaan. Etenkin ainoana nuorena naisena voi olla vaikeaa tulla porukkaan. Miten kysyä luontevasti wc-asioiden hoitamisesta tai vaikkapa kuukautisista leiriolosuhteissa. Tai varusteiden istuvuudesta – nainen kun on ihan eri mallinen kuin mies.
Sukeltajaliiton rekisterin mukaan 134 jäsenseurastamme 18:ssa on puheenjohtajana nainen. Liiton kaikista puheenjohtajista yksi on ollut nainen. Liiton hallituksessa kahdeksasta jäsenestä kolme on naisia. Valiokunnissa on naisia vaihtelevasti: joissain ei yhtäkään ja enimmillään tiedevaliokunnassa, jossa viisi seitsemästä jäsenestä on naisia.
Kun luottamustehtävissä on melko tasapuolisesti molempia sukupuolia, saadaan toimintaan erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä. Toimintaa suunnitellaan ja resursseja jaetaan tasapuolisemmin. Se on edellytys, jos seura haluaa pysyä ajan tasalla. Etenkin nuoret ovat hyvin tietoisia yhdenvertaisuudesta ja edellyttävät sitä toimijoilta, joiden kanssa haluavat asioida.
Tarvitsemme naisia kouluttajiksi, valmentajiksi, kippareiksi ja ylipäätään kaikissa seuran tehtävissä. Uusi harrastaja tarvitsee tukea ja mentoreita − ihmisiä, jotka ymmärtävät juuri hänen kokemustaan.
Artikkeli on julkaistu Sukeltaja-lehdessä 2/2024.
