Lumpeen lahja taiteilijalle
Taiteilija Ulla-Maija Alanen sai todistaa ihmeellistä näkyä snorklatessaan pinnan alla viime kesänä. Kuoleva lumme poksautti siemenkotansa auki, ja pienet siemenet sinkosivat veteen kuin hidastetussa ilotulituksessa. Alanen ymmärsi, että sai todistaa jotain poikkeuksellista ja pisti kameran laulamaan. Tuona päivänä otetut kuvat, joissa kuolemasta syntyy uutta elämää, on ikuistettu juuri ilmestyneeseen valokuvataidekirjaan Veden horisontit.
Tuo päivä jäi kesän viimeiseksi kuvauspäiväksi, sillä tapaturma vesitti suunnitelmat lisäkuvauksista.
‒ En koskaan suunnittele kuvauksia, mutta sen kerran, kun suunnittelin meneväni katsomaan, possahteleeko siellä lisää siemenkotia, en koskaan päässyt järveen. Liukastuin sateesta märällä kalliolla ja mursin käteni. Koin, että siementen ilotulitus oli lumpeen lahja minulle meidän viimeisenä yhteisenä päivänä, ennen kuin aloin tehdä kirjaa, Alanen kertoo.
Ulla-Maija Alaselle yksi vaikuttavimpia kokemuksia pinnan alla on ollut lumpeen siemenkodan räjähtäminen. Katso Koneen Säätiön julkaisemalta ensimmäiseltä videolta, kun hän kertoo tuosta hetkestä ja sen ikuistamisesta. Alanen on saanut Veden horisontit -kirjan tekemiseen Koneen Säätiön Metsän puolella -hankkeen tukea.
Kipu vei veteen
Ulla-Maija Alanen on taustaltaan kuvataitelija, arkkitehti ja tanssija. Hänen töitään on muun muassa valtion taidekokoelmissa. Veden äärelle hänet toi kipu. Nyt Alanen on kuvannut jo 15 vuoden ajan rakkaita, pinnanalaisia maailmoja.
‒ Minulta hajosi selkä 20 vuotta sitten, ja seurauksena oli valtavat hermosäryt. Sain niihin jos jonkinlaista troppia ja lääkettä, mutta vasta kun löysin tieni kylmään veteen, apu löytyi, hän kertoo.
Kun Alanen hankki kesäpaikan Antskogista, kävi hän hakemassa helpotusta kipuihin Pohjan-Kiskon järviylängön järvistä ja lammista. Ylänkö on järvialue Raaseporin ja Salon alueilla, ja se kuuluu osittain Natura 2000 -verkostoon. Alueella on hyvin kirkasvetisiä, vähäravinteisia järviä ja toisaalta reheviä, tummia suolampia. Maasto on jylhää ja vaihtelevaa. Alueella ei ole virallisia reittejä, ja monet tiet ovat suljettuja, joten siellä liikutaan vesitse tai jalan.
‒ Hankin maskin nähdäkseni pinnan alle. Kävi niin, että se vedenalainen maailma kerta kaikkiaan lumosi minut kaikessa kauneudessaan ja ihmeellisyydessään. Minä myös meditoin, mutta aika harvoin pääsen siinä sellaiseen läsnäolon tilaan kuin silloin, kun laitan maskin ja snorkkelin päähän ja solahdan metsäjärven sisuksiin; se tapahtuu heti, se läsnäolon kokemus, hän kuvailee.
Veden tiivis syleily
Ulla-Maija Alanen haluaa olla vedessä mahdollisimman luonnollisena ilman monia varusteita. Yleensä hän ui pinnalla maskin ja snorkkelin kanssa tai tekee lyhyitä, matalia sukelluksia katsomaan pohjan elämää. Märkäpukua hän ei käytä, eikä edes uima-asua.
‒ Minulle on tärkeää olla alasti, tuntea veden virtaukset, paine ja lämpötila. Koen, että iho ohjaa näkemistäni. Vesi on kuin tiivis syleily; iho kuin kahta virtaavaa vesistöä erottava kalvo: on sisäinen vesistö ja ulkoinen.
Kuva vastaa kokemusta
Alanen kuvaa huhtikuusta lokakuun alkuun kompaktikameralla ilman salamaa. Hänen mielestään liian hyvä kamera kuvaa kohteen liian tarkasti ja yksityiskohtaisesti.
‒ Se ei silloin vastaa sitä, mitä veden alla näkee. Siellä on aina välissä jonkunmoinen massa vettä. Kuvani eivät ole teknisesti siinä mielessä hyviä, että niissä näkyisi kaikki pienimmätkin yksityiskohdat, vaan nämä vastaavat aitoa havaintoa veden alla. Se, että kuva vastaa kokemusta pinnan alla, puhuu suoraan aisteille ja tekee kuvan vastaanottamisesta kehollista, hän kuvailee.
‒ Säveltäjäni Maija Ruuskanen sanoo kuulevansa kuviani. Samoin kirjaan kirjoittanut arkkitehti, emeritusprofessori Juhani Pallasmaa ja kuvieni värierottelija Petri Kuokka ovat sanoneet aistivansa teoksiani useammalla aistillaan. Synestesia on yleisempää taiteilijoilla kuin muilla ihmisillä, Alanen kertoo.
Mätänemisen kauneus
Ulla-Maija Alanen haluaa, että hänen töissään näkyy elämän hauraus ja rajallisuus ja elämän kiertokulku, jonka osa ihminenkin on.
‒ Minua ei kauhistuta maatumisen ajatus. Me ihmiset käyttäydymme ikään kuin emme kuuluisi luontoon, ikään kuin emme olisi ravintoketjun osia, hän pohtii.
‒ Olen oppinut rakastamaan järvenpohjan materiaa, kaikkea sitä limaa ja mönjää ja mätänemisen kauneutta. Lumpeen kukinnon hajotessa se näyttää palauttavan itsensä takaisin vedelle, vähän niin kuin vedestä olet sinä tullut, kuten maasta olet sinä tullut. Sehän on asteittainen, kaunis ja pitkä prosessi, joka siinä kuolemisen lomassa synnyttää muutama tuhat uutta siementä. Minulle taiteilijana pinnalla kukkivat lumpeet ovat klisee, ne ovat liian kauniita eikä niissä kauneuden lisäksi ole taideteokselta vaatimaani syvyyttä. Minulle ne ovat enemmän tienviitta, että tuolla tapahtuu kiinnostavia asioita. Se on kuitenkin se sama tyyppi siellä pinnan alla, se ruttunaama, Alanen kuvailee suhtautumistaan aiheeseensa.
Mystinen lumme
‒ Tämä on ollut tosi merkillinen matka näiden lumpeiden kanssa. Ajauduin kuvaamaan lumpeita, kun aloin ihmetellä niiden kauneutta ja itse asiassa ensin ulpukan lehden muodonmuutosta, jonka vaiheet ovat kiinnostavia. Aiheena lummeveijari ei oikein anna itsensä ehtyä, kun siihen on tullut uusia ulottuvuuksia, kuten mytologia, hän kertoo.
Ulla-Maija Alasen mukaan lumpeen sukupuu on todennäköisesti maailmanhistorian ensimmäinen kukkiva kasvi, ja se on johdattanut hänet perehtymään kasvitieteeseen ja etnobotaniikkaan eli kasvien suhteeseen eri kulttuureihin. Lumme on ollut pyhä kasvi muun muassa klassisessa Maya-kulttuurissa ja muinaisen Egyptin kulttuurissa.
‒ Egyptin sininen lootus ei ole lootus, vaan se on sinilumme, Nyphaea caerulea, meidän lumpeemme sukulainen. Maya-kulttuurissa oli Nyphaea ampla, ja nämä olivat papiston ja shamaanien matkakamaa, psykedeelejä; enteogeenejä, joilla shamaani sai yhteyden tuonpuoleisiin. Kun törmäsin kasvin juurakkoon, olin aivan varma, että siihen liittyy jokin tarina, ja ryhdyin selvittämään, onko lumpeella jotain sijaa suomalaisessa mytologiassa. Löysin suomalaisen 1800-luvun kemisti Adolf Arppen, joka eristi lumpeesta aporfiini-nimisen alkaloidin, joka elimistössä muuntuu apomorfiiniksi. Nykyään ainetta käytetään Parkinsonin taudin hoidossa, hän selostaa.
Veden peili
Nyt kun kirja on valmis, on aika miettiä tulevaa. Mikä on taiteilijan seuraava askel veden alla kuvaamisessa?
‒ Minulla on haave oppia makaamaan rauhallisesti selällään pohjassa, jotta voin kuvata pintaan muodostuvaa veden peiliä. Se on minulle tosi pelottavaa, enkä vielä oikein hallitse sitä. Olisi hienoa löytää joku, joka voisi opettaa minulle tuon taidon. Muuten olen siirtymässä työskentelemään erään majesteettisen kallion parissa.
Kuva: Sonja Lintunen
Tulevia tapahtumia
Ulla-Maija Alasen taidetta voi nähdä 1.11.‒29.11. Tampereella Luonnollinen-yhteisnäyttelyssä, joka on osa Kuolevainen-kulttuuritapahtumaa.
Su 9.11. klo 16‒17 Alasen vedenalaisia valokuvia projisoidaan Pinnanalainen kuolema -tanssiesityksessä. Taiteilija on tavattavissa klo 14.30 eteenpäin, ja hän pitää taiteilijapuheenvuoron klo 15. Lisäksi esityksen jälkeen Alanen ja tanssijat kertovat yhteistyöstään.
Veden horisontit -kirjaa voi ostaa suoraan taiteilijalta, ota yhteyttä sähköpostitse tai viestitse, ulla-maija.alanen@hotmail.com.
